Pieniä ajatuksia peilin edestä ja takaa, 1

Kehoni ääriviivat saavat joskus itseltäni turhan raskaita odotuksia. Kun seison alastomana peilin edessä ja katson ja kosketan itseäni, miksen voi useammin iloita sen pinnasta, muodosta, muodottomuudesta. Herkkyydestä ja aistikkuudesta. Minusta ja elämästä. Elämästä, hitto vieköön, arvokkuudesta. Inhimillisyydestä. Olen usein itselleni armoton. Teen itsestäni arvottoman vaikkei pitäisi. Mihin itseäni vertaan ja miksi teen niin? Tiedän kyllä ja avaudun siitä toiste, jos siltä tuntuu. Saan itseni vihaiseksi. Tyhmäksikin.

Jos katson itseäni peilistä, tiedän että minussa virtaa veri ja sydämeni syke on keskittynyt. Minä siellä kurkistelen. Nainen. Ihan ihka oikea, elävä nainen! Vau.

Jos on kylmä, niin nännit ovat kauniisti. Hyväksyntä. Kylmyys. Entäs pakarat, olisiko ne kuitenkin parhaimmillaan lämmitettyinä?

Kasvoilleni olen kiltti ja isoille varpaillenikin. Napa on ihana ja vatsakin.

Mitään pornoa en nyt kirjoita. Erotiikan pilke on siellä peilissä, kun katsot sinne. Avoimuudessa ja hyväksynnässä, kunnioituksessa ja rakkaudessa. Välittämisessä. Katselkaa.

Miksi sitä on usein muille armollisempi? Tuntuu, että olen hetkittäin lähempänä sitä armollisuutta ja kunnioitusta, itseeni. Jonain päivänä tunnen surua etten ole juuri sellainen kuin haluaisin, kuka olisi.

Joku sanoisi,että ympäristön vaateet ja perfektionismi sokeuttaa. Viihdeteollisuus vääristää. Viihdeteollisuus ei soinnu yhtään tekstiini. Ei tämä ole kevyttä. Ei teollista. Silkkaa lihaa ja verta. Niinpä. Olen kuva ja sana, minä hengitän. En ole viihdettä. Kuulostan ankealta ja alakulolta vaikka olen iloinen. Minusta. Hauska tutustua, päivää vaan. Yötä toivottelen ja huomista.

Rakkaus parantaa. Minä sanon.

Katsoin peiliin taas. Tänään siellä oli kaikki hyvin.

Hengitin keskittyneesti, en väreillyt, en tutissut, en ollut erityisen himokaskaan. En oikeastaan mitään. Mutta tänään siellä oli kaikki hyvin.

Enkelin kaunis kuva: Lothar Ponhold

Edit: Pakko kommentoida itse, kun kirjoitin tekstiä useammassa erässä. Lukiessani sitä lävitse, sanat sinkoilevat. Ehkä joku ymmärtää mitä ajan takaa. TAi sitä mitä tunnen.

Tämä ei ole katkeraa tilitystä, vaan ehkäpä keskustelua oman kehon kanssa. Kiukuttelen sille välillä, väitän ettei se ole muka arvokas. Otan ympäristöstä signaaleja ja uskon että jonkun asian kuuluisi olla toisin(vaikkei kuuluisikaan)

Ja sinä hetkenä kun tulee oivallus omasta rajallisuudesta ja ainutlaatuisuudesta, esiin puskee sopivan kiukkuinen tutkimusmatkailija, joka janoaa kehonsa ihastuttavia reaktioita, tulen hehkua, lämpöä. Lohdutusta ja läheisyyttä. Ihastusta. Sanoja: olet niin kaunis.

Ajatella miten hienoa jos oppii tuntemaan itsensä oikein hyvin. Ja vielä parempi jos tulee toimeen. :) Oh, it's you again.