Avain, 13.

...jatkoa
Seuraavat päivät kuluvat rauhallisesti tai miten sen nyt ottaa. Juoksemme kaupoissa hankkimassa joululahjoja, ruokaa. Kirjoittelen postikortteja, jälleen kerran viime tipassa.

Mietin kuinka vapauttaisin mieheni, hän on osoittanut palvovansa minua, on tehnyt kaikkensa pitääkseen minut tyytyväisenä. Hmm, on vielä jotain mitä hän voisi tehdä… tai ainakin luulla tekevänsä.


23.joulukuuta 23/24

- Musta on mukavaa, kun tiedät mikä on parasta mulle, sanon hänelle. Lähdetään stadiin juomaan pari lasillista. Kävelemme kohti keskustaa, lumihiutaleet satavat puhtoisina, kylmä tuuli antaa niille kyytiä. Alan kertoa miehelleni epäonnisesta Porvoon reissusta, kuten jo sanoinkin tiedät mikä on mulle parasta. Joten saat auttaa, etsi mulle täältä baarista seuraa. – Ei, et voi olla tosissasi, mies epäröi. Pidän kädelläni kiinni avainnarustani, heilutan sitä ja sanon: - Kyllä voin. Tee pieni rundi, katsele ja tule kertomaan löytyykö mitään sopivaa kiihkeän oloista miestä. Odotan tässä. Mieheni lähtee. Hän tekee sen todella. Olen mykistynyt ja jälleen kerran otettu.

Aikaa kuluu ehkä kymmenen minuuttia. – Ei, siellä ole mitään tarpeeksi hyvää sulle. Yksi oli ok, mutta sitten sen vaimo saapui paikalle. Anteeksi. – Mä näin jonkun, kun lähdit, vastaan. Mennään katsomaan. Tule näytän! Siinä me kävelemme baarissa, minä edellä, hän takanani. Nappaan häntä kädestä kiinni, talutan innoissani kuin innostunut lapsi, joka haluaa näyttää jotain suurta, ihmeellistä, yllätyksellistä.

Vien mieheni eteisaulaan, suuren peilin luokse. Peilistä on mukava katsella meitä yhdessä. Hän seisoo takanani. – Tule lähemmäksi, vedän hänet kiinni itseeni. Näytämme hyvältä. – Haluan kanssasi kotiin juuri nyt! Enemmän kuin koskaan...Aika on koittanut, sanon. Sinut halusin näyttää. Poistumme vauhdikkaasti, emme puhu. Sanoja ei tarvita.
...jatkuu