Sidottu

Pic by: Calvato


Blogini funktio eroottisten hetkien muistikirjana ei juuri palkitse pornonnälkäisiä. Mutta koska tämä on muistikirjani, täällä näyttää tänään tältä. Tämä teksti on hiukan sekavaa, eri ajankohtina kirjoitettu. Mutta sekavaa tunnemylläkkää tämä on ollutkin. En aio hävetä typerää runoani tai sitä kuinka olen kadottanut arvostelukykyni, hullaantunut hetkiin ja unohtanut sisällä kasvavan kaipuuni. Mitä haluan tehdä ensi vuonna? Jos en tätä tekstiä tänään tähän laita, se jää tekemättä. (Edit: näemmä lisään kuitenkin paljon myöhemmin)

28.5.2007

Kuin ilmakin olisi tuntenut sähkön, jonka tunsin nyörittäessäni saappaita
kiristäessäni korsettia. Satoi, salamoi, jyrinä soi päässäni. Rintani olivat kauniisti, pehmeästi esillä, avonaisen kaula-aukon reunan kuitenkin peittäessä niitä juuri sopivasti. Niin että tiesin, että kun astut ovesta sisään olet minun leikkikaluni - välittömästi.

Jätin jalkaani mustat pitsiset alushousut, jotka paljastivat pallopakarani, nuo joita olet aina jumaloinut, nuo joita saat himota, koskea. Mutta tuntien kuitenkin sen, että lukittuna et saa sellaista miehistä tunnetta, kuin joskus ennen.

Olin antanut sinulle ohjeet: leikata kyntesi, lukita itsesi siveysvyöhön. Saapua luokseni, tehdä niin kuin sanon, olla nöyränä, kaluttomana, mutta äärimmäisen tuskaisen haluttavan tunteen
piiskatessa rauhallisuuttasi, kärsivällisyyttä. Salamoivia sanoja, jotka lempeästi kuitenkin sinulle kuiskasin.

Kerroin, kuinka tarpeeksi usein sinua lukittuna pitäneenä, olen tajunnut sen ettet enää voi olla samanlailla Masterini kuin joskus silloin, aina ja aina. ( sanat ovat leikkiä, mutta pohjalla on pieni totuuden ja tunteiden siemen) Kysyit, että jätätkö avaimen kotiin vai tuotko mukanasi. Sanoin, että jätä se kotiin, täällä sitä ei tarvita. Pysyisit lukossa, pitäisin sinut lukossa. Ja tietäisin kuitenkin, että tyydytyn täysin, sinun sormillasi, sinun suullasi, sanoillani. Raidoilla takapuolessasi, kiemurtelustasi pyöritellessäni nännejäsi, puhuessani rauhallisesti tuhmia.
Minun oma lutkani.

Olin laittanut olohuoneeseen kynttilöitä. Satoi vain. Sinä sait vettä. Kulhossa oli jääpaloja.Sinä istuit lattialla, minä sohvalla. Haaveilin. Jääpalojen vapauttama vesi suuteli kehoni ääriviivoja, kosketin suutasi, täydellisen kauniita huulia. Joita katson nykyään, edelleen himoiten, mutta ajatukseni siirtyy hyvin nopeasti siihen kuinka ihanaa on istua naamallesi. Ne täyteläiset huulet niille levitän itseni, painaudun naamallesi syvemmällä ja lantioni näyttää miltä tuntuu kiima, naiseus.

Ehkä parasta ollessasi alistettuna, kaluttomana, sukupuolettomana on se kuinka viattoman komealta yhtäkkiä näytät, määrätty ylväs katse, olemus, katoaa - ja olet siinä edessäni aivan paljaana. Ajatuksesi, likaiset pienet ajatuksesi ja täydellinen antautuminen, kehoni palvonta ja äärimmäisen lämmin, mutta julma läheisyys. Tuntuu kuin olisit oikeasti siinä, ehdottomana. Siinä hetkessä ei ole häpeää, vain syvää luottamusta.

Mutta se kaunis mikä ennen tuntui vahvistuvan, leijailevan ylempänä kuin koskaan pystyin tajuamaan, tekee nykyään lopulta sisimmässä kipeää. Hetkessä olen hurmiossa sinussa ja minussa, mutta usko; se on melkein kadonnut. Siinä hetkessä se on kaikkea, sen ulkopuolella tyhjiä typeriä tunteja. Kysymys siitä, että miksei päästää irti.

Mutta siinä sinä nyt taas olet. Sinä lukittuna, istun sylissäsi ja olemme yhtä. Minusta tuntuu siltä. Olet aivan hurmiossasi. Se on kuin täydellistä rakastelua, ihoa, katseemme riisuu naamiot. Lumo, satu. Hyväksyntä. Kaikki. Voisin kuvitella kaiken selviytyvän tässä, tätä yhteyttä ei voi olla kunnioittamatta. Olemme niin paljaita. Niin läheisiä. Sinä minun ja minä sinun.

Kuluu hetki, irtaannun. Haluan hengitttää syvään - syvemmälle. Haluan tuntea, nähdä
sen naurussa, hymyssä, tahdossa ja ilossa - kaikessa. Vaikeuksissakin. EN halua varastettuja hetkiä, en halua valtataisteluita, loputtomia fantasioita vailla oikeaa syvyyttä. Se on niin pintaa ja sen kaunis värisevä pinta on lopulta näytelmää. Se oikeasti voisi olla rakentavaa, onnekasta, mutta hellyydessä pakenet.

Rakkaudessa tunsin empatiaa, annoin aikaa, yritin miettiä miltä sinusta on tuntunut. Vapautumista. Tahtoa. Meitä - se oli minulle kaunis sana. Vaikka ristiriitaisuuksien takia se oli myös outo sana. Pääsin siitä jo hetkeksi yli vuosi sitten. Mutta palasit taas, vakuutit rakkauttasi sormuksin. Mutta taas epäröit. Minäkin.

Toivoin rohkeuttamme. Halusin uskoa. Itsekin epäröin. Välillä en uskonut lainkaan. Lopulta yritin ajatella viimeisiä aikojamme pelkkänä loistavana seksisuhteena, mutta kaikkien vuosien jälkeen (4, 5 vuotta) tajusin, että olet pelkästään siihen aivan liian läheinen. Ja rakastuneena on normaalia herättää toiveita uudesta alusta: ajattelin vetää mörköjä turpiin, oikein kunnolla kohdata silmästä silmään. Ja kuunnella mitä niillä on sanottavaan, jos on.

En pelännyt sitä, että epäonnistuisimme vaan
sitä ettemme antaisi kunnolla mahdollisuutta.

28.6.2007
Hilpeä Dekadenssi

Askelissani kuuluu hilpeä dekadenssi.
Vaistonvaraisesti sinun
huuliasi kohti kuljen.
Tai enhän minä huuliasi kohti kulje, kohti sinua.
Mutta mietin huuliasi.Hyysss!

Askelissani kuuluu hilpeä dekadenssi.
Olen turmion tiellä ja haluan olla onnellinen.
Voi mikä lause rähjä!
Mahdoton.

Mutta ei se haittaa, osaan olla ylväs, osaan kontatakin.
Ei mikään meitä kadota. Saa niin uskoa -toivoakin.
Sinun kanssasi
nauran, tanssin ja laulan.
Huulistasi humallun, sinä minun.

Hetki on
runoutta, senhän jo hullukin tietää.
Anna minun humaltua, hullluuntua -
ollakin vain.
Taustasävel on kuitenkin hilpeä.

3.7.2007

Sinä näet meidät vain hetkissä. Sanot: ettet näe tulevaisuutta, kykenemme kyllä upeisiin hetkiin.

Olen aina ajatellut, että juuri hetkissä on elämä ja ikuisuus. Ja onnen salaisuus.
Olen tehnyt itsestäni rakkauden klovnin. Ja se on surullista. Sillä rakkaus ei ole.

Tiedän kuinka syliäsi vielä kaipaan, ja tiedän kuinka olen sieluni silmin nähnyt sinut vanhana miehenä. Mutta olen työntänyt negatiiviset asiat sivuun, tehnyt kaikesta mielessäni kauniimpaa. Pakko se on uskoa.

Eilen aamulla nauroimme onnellisina, laukesimme yhtä aikaa sylikkäin. Olimme lähekkäin. Ja kun olimme myöhemmin sadetta piilossa, en olisi uskonut että olisin kuullut tänään sanasi.
Ei sinänsä uutta, mutta mykistävää. Haluan elää niin että voin olla aidosti onnellinen hyvistä hetkistä pelkäämättä, että se katoaa. Olla avoin, kunnioittaa.

Vielä kun pystyisin ja oppisin ymmärtämään itseäni. Pitämään itseni kurissa, olemaan sortumatta. Olen aina ollut oikeastaan aika vahva, vaikkakin herkkä. Ehkä siksi olen jaksanut uskoa repivään, myrkylliseen rakkauteen. Rakkaus ei ole tätä. Myrkkyä vastaan olen käyttänyt vasta-aineita nimiltänsä aika ja kiima. Ja ehkä luottanut siihen, että asiat vielä kehittyvät jos niin on tullakseen. Ja onhan tämä ainainen vahva intohimo välillämme riippuvuutta aiheuttavaa, se ei ole hyvä asia. Ajatella, jos asiat olisivat toisin. Ehkä sellaista kokonaisvaltaista onnea ei ole olemassakaan. En tiedä. Sellaista himoa en ainakaan ole kokenut. Ja ahdistun ajatuksesta, etten kokisikaan.

Mutta sen tiedän; Särkyneiden sydänten klubi ei ole hyvä paikka. En sinne halua jäädä.
Jätän avaimen narikkaan. Kerätkää sirpaleita - tuovat onnea. Miksi se tarina, jonka toivoit olevan se onnellisin - on ehkä se surullisin.

Ei minulla ole sanoja.