Eräänä syksyisenä yönä, kun talvi jo teki tuloaan, heräsin mieheni vierestä. Se ei sinänsä ollut omituista. Siinä hän nukkui viattoman näköisenä. Tiedäthän, kun puhtaus valtaa kasvot, luomet peittävät silmien polttavan pilkkeen. Suu ei lausu sanoja, väreilee vain vähän hengityksen ja unen hoivassa. Mykistävää. Tarkkailen hetken hänen untaan. Minua ei väsytä. Jalkovälini on vieläkin aivan kostea kiihkeän alkuyön jäljiltä, hänen kosketuksestaan. Hän tuoksuu hyvälle. Katselen häntä salaa, hän nukkuu.
Nousen sängyltä ylös. Nappaan sängyn päädyltä mukaani pikkuhousut ja hipsuttelen varovaisesti varpaisillani vessaa kohti. Vessan peilistä kurkistaa takkutukka, punaviinin viimeiset siemaukset ovat värjänneet huuleni, silmäni näyttävät jotenkin pelästyneiltä. Peseydyn. Alushousuni ovat sellaiset naruilla solmittavat ja - loogista kyllä – avattavat. Hmm, hallittavat alushousut. Mitäköhän mieheni ajattelisi, jos housuni pysyisivät solmittuina. Ryhtyisin ihan vain kiusallani siveäksi. Siveä, sehän kuulostaa melkein samalta kuin hyve. Hyve, pahe, pahempi. Siveä, säälimättömin, säihkysääri. Pahe, parransänki, pahanilmanlintu = hapan korppu (minulla on nälkä). Sanaleikki ja minä - vain kasvot peilissä, aivot missä lie. Pudistan päätäni ja kiristän alushousujeni nyörit tiukalle. Juon vettä ja hiivin takaisin pehmeään sänkyyn.
Hän nukkuu, edelleen komeana – hiljaisena. Hymyilen, kun hän unissaan tavoittelee kädellään minua. Voi poloa, on taitanut aistia, että olin hetken poissa. Ihmeellistä, kuinka kaikkien näiden vuosien jälkeen olemme kuin juuri rakastuneita. Hän on kiihkeä kuin villi ori, voimakas kuin raivohärkä ja minusta tuntuu, että hän on jotenkin totaalisen riippuvainen seksistä. Ikään kuin se ravitsisi häntä, mutta pitäisi kuitenkin nälkäisenä. Ja en voi kieltää, ettenkö kokisi samoin. Ajatus siveydestä saa minut taas hymyilemään. Pystyisinkö muka vastustamaan häntä?! Hänen ei tarvitse, kuin luoda tietty katseensa minuun ja se on sitten Menoa. Hän on monesti ilmaissut palvovansa minua. Se on varmasti valttikortti, joka polttaa sormissani. Valttikortti, jonka voima on minulle vielä mysteeri. Ajatus tuottaa kicksejä potenssiin kymmenen. Kuinka hän anelisi saavansa maistaa minua, pidellä, panna, tunkea; saisi minut puhkeamaan, hehkumaan. Näyttämään kauniilta, tuntumaan pornolta. Vieressäni hän nukkuu, komeana, tuoksuu niin hyvälle.
Yritän nukkua. Ajatus jää leikkimään mieleeni, pohdin kuinka helppoa kaikki on. Onko minussa enää haastetta? Muistelen aikaa, jolloin tutustuimme. Hän oli sitkeä, määrätietoinen ja teki kaikkensa saadakseen juuri minut. Ja kun hän onnistui, en tiedä mitään niin miehekästä ja alkukantaista maailmassa, kuin se katse, joka herätti minut silloin. Ei, liian helppoa! Olen nyt kuin valmista riistaa puolukoiden ja muusin kera - unohtamatta persiljatupsua koristeena. Huh! Näitä ajatuksiani, on yö ja pitäisi nukkua. Metsästää, asettaa syötti, ansa, tarkkailla, haistella ja kuunnella, sanat leijuvat mielessäni. Valmistaa huolellisesti, kypsyttää hitaasti tulella, maistella, antaa muhia, odottaa. Unten prinssi nouda minut unten valtakuntaan, haluan nukkua! Leijailen ajatusteni laukassa. Olen kuin metsäkauris. Juoksen. Juoksen yhä kauemmaksi, veri virtaa kiivaana. Usva kietoutuu metsän hunnuksi saaden puiden vihreän näyttämään niin raukealta.
Herään, olen siis nukkunut. Wau, minussa asuu selkeästi filosofi. - Kauanko pystyisit olla runkkaamatta, jos en antaisi? – Huomenta, vastaa mieheni naurahtaen. Kaikkea säkin aamulla ensimmäiseksi kyselet. Aamupala maistuisi. Niin, kenties kaksi päivää, maksimissaan, ehkä. - Ei riitä, mumisen matkallani keittiöön. Jotain on tehtävä, mietin. Ei pikaruokapaikkoja jos kovasti odottaa ja haluaa päästä kunnon aterian kimppuun, jonka eteen on taisteltava, kärsittävä ja yltiöpäisen romantiikan riivaaman sieluparkani nimissä myös voitettava - perkele!
jatkuu...kuva Hamiltonilta, kuinkas muuten:)
